sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

DANIELLE STEEL: ISO TYTTÖ

331 sivua
WSOY 2013 (alkuteos 2010)
Lainattu kirjastosta.

Arvio sisältää erittäin pienen juonipaljastuksen.

"Ainoa yllättävä seikka oli se, että Victoria ei ollut koskaan vihannut pikkusiskoaan, vaan rakastanut häntä suuresti. Se oli todiste hänen rakastavasta luonteestaan ja sydämellisyydestään."

Aloitellessani tämän arvion kirjoittamista lukumuistiinpanojeni pohjalta, minulla on sellainen aavistus että tästä tulee negatiivisin koskaan kirjoittamani kirjallisuuskritiikki. En usko lyttäämiseen silkan ilkeilyn vuoksi, mutta en myöskään myötäkarvaan silittämiseen, kun aihetta ei ole. Ja no, mitä tulee Isoon tyttöön, aihetta ei juurikaan ole. Kirja osui silmääni kirjaston internetsivujen bannerista, joten päätin napata sen lukemiseksi Suomelle tyypillisen lyhyen ja vähälumisen juhannuksen varalta. Rehellisesti sanottuna en tiedä, olisinko koskaan lukenut tätä loppuun ilman periaatteellista sitkeyttäni kirjojen loppuunsaattamisen suhteen.

Iso tyttö kertoo Victoria Dawsonista, nuoresta naisesta joka on koko elämänsä ollut narsistisen isänsä ja alistuvan äitinsä uhri, täydelliseen pikkusiskoonsa vertailtu ylipainoinen ja huonoitsetuntoinen nuori nainen. Oikeastaan päähenkilön ylipaino minua tässä kirjassa kiinnostikin - luen romanssia vähemmän, mutta sen verran tiedän, että pyöreitäkään päähenkilöitä ei juuri tässä genressä näe. Kirja kertoo Victorian matkan syntymästä kolmeenkymmeneen ikävuoteen, mikä on todella paljon asiaa kolmeensataan sivuun. Tästä myöhemmin.

Kaikkein ärsyttävin asia kirjassa on sen kirjoitustyyli ja narratiivi. Kansilieve mainostaa Danielle Steeliä maailman viidenneksi myydyimmäksi kirjailijaksi, joten todella toivon että tämä oli vain hetkellinen notkahdus. Koko kirja on kirjoitettu käsittämättömän etäisellä, ylimalkaisella tyylillä, joka lähinnä luetteloi sitä, mitä henkilöt tekevät ja miltä heistä siksi tuntuu. Miljoonannen "Victoria halusi ostaa auton. Niinpä hän meni seuraavana päivänä autokauppaan, jossa myyjä puhui hänet ostamaan auton. Victoria tunsi itsensä iloiseksi ostettuaan auton." -tyylisen kohdan jälkeen (esimerkki keksitty, mutta totuudenmukainen) lukijaa vähintäänkin puuduttaa. Kirja toistaa itseään toistamasta päästyään ja aliarvioi lukijan älyä jatkuvalla aukiselittämisellä. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi koskaan kuullutkaan "Näytä, älä kerro"-periaatteesta.

Henkilöiden pään sisään ei pääse ollenkaan. Ensimmäinen kerta, kun  Victoria herätti minussa mitään tunteita oli sivulla 219. Siis kaksi ensimmäistä kolmannesta menivät niin, ettei päähenkilö juurikaan kiinnostanut minua. Jos tämä ei kerro kirjoitustyylin etäisyydestä, en tiedä mikä kertoo. Henkilöistä sai suunnilleen yhtä hyvän otteen kuin lukiessaan puhelinluetteloa. Olin koko kirjan ajan enemmän selvillä siitä, miten hahmot ovat pukeutuneet kuin siitä, mitä he ajattelevat ja miksi he toimivat niin. Ja kolmekymmentä vuotta kolmeensataan sivuun on todella paljon asiaa, mikä johtaa siihen, että kirjailija saattaa hypätä surutta neljän vuoden yli yhden kappaleenvaihdoksen aikana. Victorian huonoitsetuntoisuutta hoetaan hokemasta päästyä, mutta hänen neitsyydenmenetyksensä (joka itsestään epävarmalle, epäviehättäväksi itsensä tuntevalle tytölle olisi ollut valtava juttu) skipataan yhdessä lauseessa ilman, että lukija saa tietää edes miehen nimeä. Sivuhenkilöillä on lähinnä yksi luonteenpiirre, joka määrittää kaikkea mitä he tekevät: isä on ilkeä, äiti alistuva, sisko kaunis, kämppis homo. Olen lukenut aidompia henkilökuvauksia ala-asteen ainekirjoituksista.

Itse päähenkilö sitten. Se sympatia, jota lukijan pitäisi Victoriaa kohtaan tuntea haihtuu taivaan tuuliin, kun alkaa lukea rivien välistä. Hän saa tuosta vain kaiken haluamansa, on rikkaasta perheestä (siskon hääpuku on Vera Wangin tälle nimenomaisesti suunnittelema), saa deittejä, saa haluamansa työpaikan ja menestyy urallaan. Hän on siis täydellinen kaikessa muussa paitsi siinä - kuten joka sivulla muistutetaan - että on lihava ja syö liikaa jäätelöä. Victorian valtavuudesta tehdään niin iso diili ensimmäisen sadan sivun aikana, että odotin jo kauhulla, minkä kokoluokan naiseksi hän lopulta paljastuukaan.

42.

Aivan. Tämä valtava, roskaruokaan itsensä hukuttava ja lihavuutensa vuoksi totaalisen epärakastettava nuori nainen on kokoa 42. Pyöreän puolella, mutta kaukana siitä rummutetusta valtavuudesta. Hetken uskoin, että tämä oli vain kirjailijan tehokeino, mutta ei. Koko tarinan ajan Victoriaan suhtaudutaan hänen kokoonsa nähden täysin naurettavasti - mm. sairaanhoitajat sanovat häntä noutamaan tulleelle miehelle, ettei häntä kannata missään nimessä kokonsa vuoksi nostaa. Victoriaa kuvataan tiimalasivartaloiseksi ja isorintaiseksi, mutta hän on silti täysin kykenemätön saamaan minkäänlaisia deittejä - omien sanojensa mukaan. Miehiä kun vilisee tekstissä minkä ehtii. Päähenkilö on kaiken muun hyvän päälle täydellinen hypokraatti, mitä tulee muiden ihmisten valintoihin, ja niin selkärangaton, että enpä ole moista tavannut sitten surullisenkuuluisan Bella Swanin.

Lisätään tähän vielä yhdellä psykologikäynnillä tapahtuva valaistuminen, teennäinen romanssijuoni täysin epäuskottavan, luonteettoman miehen kanssa ja "söpö" kahden homoystävän parittaminen. Vähemmästäkin olen jättänyt kirjoja kesken. Ainoa hyvä asia oli tekstin nopealukuisuus, jonka ansiosta tämä kärsimys oli nopeasti ohi.

Suosittelen juhannusgrillin sytykkeeksi.

Hahmot: 2/25 pistettä
Juoni: 1/25 pistettä
Kieliasu: 5/25 pistettä
Tarinankerronta: 0/25 pistettä
KOKONAISARVIO: 8/100 pistettä

3 kommenttia:

  1. Kuulostaapa todellakin kummalta kirjalta.
    Ja vieläpä jos päähenkilö on kokoa 42. Aika moni aikuinen nainen on kokoa 42.

    Valitettavasti usein tuntuu siltä, että menestynyt kirjailija ei aina tarkoita samaa kuin hyvä kirjailija. Voi olla, että kirjailija on menestynyt siksi, koska useat ihmiset, joilla ei ole yleensä aikaa tai halua lukea, ovat lukeneet hänen kirjojaan, koska hänen kirjansa ovat tarpeeksi helppolukuisia ja valmiiksi pureskeltuja, jolloin ne ehtii lukaista kiireisen arjen keskellä. Tiedä häntä...

    VastaaPoista
  2. Myydyimmat kirjat ovat usein juuri tuollaista lukijaa hieman aliarvioivaa narratiivia. Tai noh, ehkä ne eivät aliarvioi niitä, jotka kyseistä kirjallisuutta lukevat. Kuulostaapas ilkeältä. Mutta niin, bestsellerit harvoin ovat Suurta Kirjallisuutta.

    VastaaPoista
  3. Kun ensi kertaa kuulin kirjasta, tavallisesta poikkeava päähenkilö sai hieman kiinnostumaan, mutta luin jo aiemmin bloggauksen, joka sai pienoisen kiinnostuksen lopahtamaan.

    Myyhän Fifty Shades of Greykin ennätyslukemia, eivätkä E. L. Jamesin kirjoittamistaidot ole mitenkään kovin päätähuimaavia.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksia, risuja tai ruusuja!