tiistai 12. tammikuuta 2016

SOFI OKSANEN: NORMA



304 sivua.
Like 2015.
Lainattu kirjastosta äänikirjana, kuunneltu 8.-11. tammikuuta 2016.
Lukijana Leena Pöysti. 

Sanottakoon aivan ensiksi se huomio, joka tuli mieleeni heti Normasta luettuani: jos joku kirjailija Suomessa pystyy kirjoittamaan kaikkien huomion saavan, bestseller-listojen kärjessä roikkuvan kirjan tytöstä, jolla on taikahiukset, se on Sofi Oksanen. Pala minussa on hyvin iloinen siitä, että vähän karsastettu spekulatiivinen fiktio on tänä syksynä ollut näinkin valtavirrassa.

Mutta sitten asiaan. Norma on tosiaankin aiemmista Oksasen teoksista eroava kirja; dekkaria, fantasiaa ja ihmissuhdedraamaa yhdistelevä teos ei mainitse aiemmista teoksista tuttua Viroa sanallakaan. Sen sijaan Oksasen terävä yhteiskunta- ja naisasemakritiikki on edelleen terävää ja teksti tuo lukijan mieleen ja silmille epämiellyttäviä asioita toisensa jälkeen. Kun keskiössä on eri tavoin naisia ja heidän osiaan myyvä rikollisliiga sekä itsemurhan selvittäminen, mitä muuta voi oikeastaan odottaakaan.

Luen (kuuntelen?) harvemmin äänikirjoja, mutta viime aikoina olen yrittänyt päästä vanhoista tavoista irti ja antaa näillekin enemmän tilausta. Norman kuunteluun vaikutti lähinnä kirjaston lyhyempi varausjono äänikirjaversion kohdalla, mutta valinta oli onnistunut; lukija oli erinomainen ja tekstiin sopiva ja maailma maalautui silmien eteen huolimatta siitä, että tekstiin ei voinutkaan paperikirjan tavoin kadota. Pääosa krediitistä toki kuuluu Oksaselle itselleen, mutta lukijankin erinomaisen suorituksen ansiosta suorastaan tunsin kesähelteisen Helsingin ihollani kulkiessani kuulokkeet korvilla tammikuun hirmupakkasissakin.

Norma seuraa tapahtumia usean henkilön silmien läpi, vaikka koko ajan pysytäänkin turvallisesti kolmannessa persoonassa. Päähenkilöt ovat kaikki mukavan harmaita tiukan mustavalkoisuuden sijaan, ja vaikka pahuus ja hyväksikäyttö monessakin muodossa ovat koko ajan läsnä romaanin juonessa, mitään moraalioppituntia Oksasen teoksesta ei missään vaiheessa tule. Myös Norman itsensä taikahiusten kuvailu ja käytös tuntuu istuvan romaaniin suorastaan käsittämättömän luontevasti, ja ilman niitä yhtenä keskeisenä juonielementtinä teos olisi tuskin toiminut yhtä hyvin kuin nyt.

Olen aiemminkin pitänyt Oksasen teoksissa siitä, että hänen kielensä on äärimmäisen elävää ja kaunista, mutta ei sorru omaan mahtipontisuuteensa. Kuvailu tuntuu tulevan ikään kuin puolivahingossa kauniista lauseista kuten ”mummon pistäessä sekaan hapertuneen muistin kehräämiä huomioitaan” ja jättää lukijalle hoksaamisen ilon. Henkilöt tuntuvat eläviltä ja hengittäviltä ja heidän motiivinsa uskottavilta. Ainoastaan loppuratkaisu jätti minut vähän pliisuksi, mutta jonkun toisen mielestä se on varmasti hieno. Makuni nyt on loppuratkaisujen suhteen tunnetusti nirso.

Norma on hieno ja mielenkiintoinen kirja tärkeistä aiheista; Oksanen onnistuu saamaan lukijan olon epämukavaksi juuri oikealla tavalla.

Suosittelen kenelle tahansa.

Hahmot: 20/25 pistettä
Juoni: 22/25 pistettä
Kieliasu: 22/25 pistettä
Tarinankerronta: 20/25 pistettä
KOKONAISARVIO: 84/100 pistettä

2 kommenttia:

  1. Sofi Oksanen on kirjailija, jota en suureksi häpeäkseni ole vieläkään koskaan lukenut. Tämä bloggaus kannusti minua entisestään vielä joku kerta poistamaan sen epäkohdan. Luulen, että aloittaisin Puhdistuksesta, mutta tämä Normakin kyllä kuulostaa kiinnostavalta. Kirja taikahiuksisesta tytöstä, kuulostaa kyllä houkuttelevalta! En tiedä, miksi minulla on ollut joskus suuria ennakkoluuloja Oksasta kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos kommentistasi. On aina hienoa kuulla, että bloggaukseni innostaa tutustumaan kirjailijaan tarkemmin. Itsekin aloitin aikanaan juuri Puhdistuksesta Oksasen kanssa, ja voin kyllä lämpimästi suositella. Ehkä Oksasen teksti on vähän vaikeasti lähestyttävää ainakin alkuun, mutta ennakkoluulonsa kannattaa karistaa - tulin itsekin todistetuksi vääräksi Oksasen kanssa.

      Kiva kun ilmoitit itsestäsi!

      Poista

Jaa ajatuksia, risuja tai ruusuja!